momentismi

Minusta on hyvä, että ihmiset saavat laulaa ja nukkua kattoikkunoiden alla, kun sitä haluavat, sillä ihmisen pitää saada tehdä sitä mitä rakastaa.  Tässä maailmassa ei ole tarpeeksi rakkautta muutenkaan.

En saa sitä ulos. Tahtoo juosta aurinkoisessa metsässä.

On tarve antaa ympärilleen jotain. Tuntuu, että niin monella on niin paha olla. Monet ovat niin sokeita. Minäkin usein. Jos sitten vaikka laulaa niin, että kuuntelija lopussa liikuttuu, tulee täydempi olo. Sillä lailla todempi.

Sitten on tämä "anna hyvän kiertää" -juttu. Siinä täytyy olla jotain perää. Miten tämä hyvä täällä - ei sittenkään niin sattumanvaraisesti - liikkuu. Puhuttiinpa sitten ystävästä, joka kuulee oikeana hetkenä katusoittajaa kipuunsa tai tytöstä, joka tekee eteisen matostaan laukun. Sitä on, sitä hyvää, olemassa.

Maailma on kaunis ja hyvä elää sille
jolla on aikaa ja tilaa unelmille
ja mielen vapaus
ja mielen vapaus

Sitä oppii rakastamaan omaa nimeään, kun lukee sen tarpeeksi monta kertaa eräistä listoista. Kuinka voikin ihminen olla aina yhtä varma, että kuolee, vaikka tietää, että asiat menevät juuri niin kuin on tarkoitettu. Toivottavasti pääsisin ensi viikolla takaisin kotiin.

Minua pelottaa. Ei auta vatsalihakset, ei lenkit, ei tortillat tähän pelkoon. Ei se, että Krista Kosonen kertoo lehtijutussa olevansa samanlainen kuin minä. Olen kauhuissani. Pelkään, etten riitä.

Sitten, kun taas katson näiden perhosien läpi, niin ymmärrän, että kyllä minä riitän. Olen sama tyttö, kuin viime vuonna, samaa lihaa ja verta. Jos muuttunut, niin mennyt eteenpäin - en taaksepäin.. Eihän ihminen voi kasvaa taaksepäin, eihän?

Yritän katsella ympärilleni kaupungissa, nähdä jotain, mikä veisi ajatukset pois itse asiasta, mutta ajoittain tuttu jännityksenaalto lamauttaa minut. Onhan minulla vuosia edessänikin ja muitakin kouluja tänä keväänä, mutta siitä huolimatta. En halua mennä kotiin, kun olen muualla. En halua mennä vielä nukkumaan herätäkseni hirvittävään jännitykseen taas seuraavana aamuna.

Eräs tukholmalainen oli laittanut kauniita kuvia minusta. Herätti jo hiipuneen levottomuuden uudestaan henkiin. Ärsytyksen siitä, miten aina käy näin. Toisaalta onnentunteen siitä, että ylipäätään tavattiin, koettiin ja elettiin.

Oi, miten valoisaa. Sellaisia iltoja, jolloin ei pitäisi mennä nukkumaan. Pitäisi istua grillikatoksella. On täällä grillikatos, mutta paria uupuu.

Herätessäni oli niin sumuista, että suljin silmäni uudelleen. Olin onnellinen, että minulla oli harvojen etuoikeus tehdä niin. Aamupalaksi söin greipin ja ajattelin, että se on aurinko. Sain energiaa opetella kabareelaulua. Jos kuuntelen vielä kerrankin Ghostbustersin, tulen hulluksi.

Tuntuu, että vappu, vaikka sateinenkin, menee omalla painollaan kunhan vain selviän Kabareesta hengissä. Olen taas minulle tyypillisessä tilassa - teen nyt ja ajattelen vasta vapun jälkeen. Ensi viikko tulee olemaan jännityksentäyteinen. Omistan kaiken aikani TeaKin tehtäville. Toistaiseksi vain raamit selvillä.

Lupasin mennä venebrunssille vapunpäivänä. Isi tuli onnelliseksi. Olen liian vähän viettänyt aikaa luonnossa. Kaipaan merta. Oli se sitten myrskyinen tai tyyni. Tuulta kasvoilla ja moottorin hiljaista hyrinää. Pilkkihaalareitakin. Sitä paitsi minulla on siellä aikaa opetella repliikkejä.

Olen tehnyt päätelmiä pääsykoestressin innoittamana. Itseni ulkopuolisista syistä on kuntoni huonontunut nyt juuri, kun pääsykokeet alkavat. Voisin toki valita hermoromahduksen ja syyttää kohtaloani ja vaipua maan alle sen johdosta. Valitsen kuitenkin toisin. Jos tämä ei ole vuoteni päästä sisälle niin, "jos sen oltava niin, olkoon sitten niin" - SMG:tä lainatakseni.

Niinkuin kahvilaterapeuttini sanoi: Älä murehdi asioita, joihin et voi vaikuttaa, vaan keskity niihin, joihin voit vaikuttaa. Tai jotain. Se kuulosti Juulian suusta viisaammalta.

Tampere-mysteerini lähti kiertämään Eurooppaa. Minäkin voisin olla jossain. Mietin mikä elämässä on tärkeää. Tällä hetkellä tuntuu, että lähtemistä tärkeämpää on opetella elämään tässä tällä mitä on. Käydä Naantalissa aamukahvilla. Kuunnella aamusta asti Bo Kaspers Orkesteria. Opetella laittamaan ruokaa. Keittää kahvia teatterilla. Kahlata Chaudurin artikkelia läpi.

Chaudurista puheen ollen. Oivalsin jotain eilen. Ihan totta - siitä sivistyssanoja pursuavasta sanaoksennuksesta hokasin viimein mitä on naturalistinen teatteri. Tukholmalaisten paska Strindberg kyllä ehkä auttoi minua siinä, mutta olen ylpeä itsestäni. Oppia ikä kaikki.

Ylihuomenna on Vappuaatto. Kyllä asioilla on tapana järjestyä. Tänään Anna Karenina ja ulkona näyttää juuri siltä, ettei ole huono idea istua neljää ja puolta tuntia teatterissa. Puhdistava sade. Jos taivas itkisi puolestani tällä kertaa?

En tiedä mitä sanoisin. Maailmaa varjostaa tuhkapilvi eivätkä ihmiset pääse kotiin ja ystävän koulun oven eteen oli laitettu hautakynttilä, johon kirjoitettuna O. Minua ei naurata.

Katsoin sumuun eksynyttä siiliä. Mietin, että ihminen on vähän niinkuin sumussa. Ei koskaan tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi. Me luomme itsellemme tietämisen illuusion, pidämme kalentereita ja teemme aikatuluja monta viikkoa eteenpäin, mutta koska tahansa voi tapahtua mitä vain. Kuljemme sumussa. Niinpä ainoa vaihtoehto pysyä millään tapaa selväjärkisenä on työntää pelko pois ja uskoa, että kaikki menee hyvin. Niin sanoin eilen ystävälle: Sinulla on kaikki hyvin. Olet turvassa - vaikkei minulla olisi tietoa eikä valtaa tehdä niin.

Juuri sen takia unelmissa on järkeä. Koska en voi kuitenkaan saada varmuutta mistään, niinpä unelmoin. Unelmani ovat siis yhtä totta kuin maailma ympärilläni.

Toinen tytöistä piirtää kukkia farkkujen lahkeisiin
ja rakastuu aina pitkätukkaisiin poikiin
toisella on niin kova ikävä
se kantaa käsissään kyyneleitä
ja ne matkustaa pois
--
kaksi maailman kauneinta,
kaksi maailman herkintä,
kaksi maailman pienintä
ja tärkeintä sydäntä

Muisteltiin eilen lintuja, joita ollaan haudattu Littoisten järven rantaan ja laulettu niiden kunniaksi Jumalan kämmenellä. Sitä, kun istuttiin viikko haltioissamme Turun Kaupunginteatterin Pyhä keikka -harjoituksissa ja rakastuttiin pääsosanesittäjään. Muisteltiin myös pettymyksen hetkiä ja niitä, joista on jäänyt ikuiset arvet - joiden kanssa on vain opittava elämään. Se on sitä todellista vahvuutta.

Alkoi tuntua tämän hetken murheet pieniltä kaiken sen kivun vierellä, jota joskus on tunnettu.

No niin. Nyt on taas kulmat kurtussa. Kuten sanoin spontaaniuden tuulet tulevat ja menevät ja sitten muutun taas toiseksi omaksi itsekseni. Liikaa ajattelevaksi ja huolehtivaksi. Viime yönä kävin läpi entistä ja nykyistä osittaista häpeää. Mietin, mihin ne aamut menee, joita ei minulle riitä.

Kuten viisas ystäväni Helsingissä sanoi, pitäisi lakata ajattelemasta mitä muut ajattelevat minusta. Mutta se ei ole mitään maailman yksinkertaisinta. Saada tätä painoa rintalastan päältä. Voisin aloittaa vaikka ottamalla hetken ihan rauhallisesti.

Joskus minua kismittää tämä hyvä muistini. Kun se muistaa ikävätkin asiat. Joskus ne viiltävät puukon tavalla tajuntaa yhä uudestaan. Sen lisäksi kiroan sydämeni ainakin kaksitoista kertaa vuodessa.

Mutta eipä tässä mitään hätää ole. Kai sitä joskus oppii - ainakin nauramaan itselleen, jossei muuta.

olen nielaissut kuun
elän kanssas pitkää yötä vieläkin
minä nukun mutta tunnen kuinka viivyt vierelläin
katseletko untani vai silmiäin

sitten herään enkä tiedä mikä vuosi tänään on
sinä suljet ikkunoita katseesi on levoton

Ensi-ilta ensi torstaina. Tänä aamuna kävin päässäni koko näytelmän läpi. Alkaa tulla selkärangasta. Minusta muuten tuntuu, että tänä kesänä menen ulkomaille. Enkä minä halua mennä yksin. Eikä minun tarvitse mennä yksin.

Hiukan kylmiä väreitä selkäpiissäni, kun uutisissa kerrotaan Chilen maanjäristyksestä. Tämän hetkisten tietojen mukaan 400 kuollutta. Järistys ulottui myös Santiagon lähiympäristöön. Catalina on naarmuja lukuunottamatta ok, mutta niiden talon ikkunat oli räjähtäneet. Sen talon ikkunat, missä minun oli tarkoitus viettää tämä helmikuu.

Sitten aivan toisentunnelmaiseen aiheeseen. Nimittäin siihen, että haluaisin tietää missä vaiheessa elämästäni tuli näin mielettömänn hauskaa ja jännittävää. Tässä on viimeaikoina ollut useampiakin odottamattomia hetkiä erilaisten ihmisten kanssa.

Tällaisiin ajattelemattomuuden tiloihin ja loputtomiin tanssiöihin teatterilla olisi helppo jäädä koukkuun. Ja niihin aamuihin, joina aika seisoo. Minustahan on tulossa aamuihminen.

Aamulla kun lähdin töihin oli valoisaa ja linnut lauloivat. Eilen oli kakkua ja tänään oli kakkua ja huomenna...

Minulla on vaaleanpunaisia kukkia ja vaaleanpunaista skumppaa, tooga ja huomenna paljon ystäviä täällä. Juustoja ja piknik olohuoneen lattialla. Jotain, mitä ei voi missata. Kaikki tänne siis.

Odotan innolla huomista. Yali vain puuttuu. Pitää hakea huomenna se kotiin.

Tuota. Minä olen tässä viime päivinä etsiskellyt oman olemassa oloni perusteluja. Facebook ei tuottanut tulosta. Kirjastosta löytyi perusteltuja, järkeenkäypiä lauseita ja monta ajatusta Tampereen yliopistossa opiskelusta. Salilla sain odottamattoman hetken rauhaa, kun rymysin liian aikaisin bailatino-tunnille. Pää alaspäin näkee asiat selvemmin. Katsominen onkin tämän viikon teema, mistä puheen ollen kirjaston luminen piha näyttää ihmeen kauniilta illalla yläkerran ikkunasta.

Sain tippiä vanhalta mieheltä, kun puhuin sille espanjaa. En tiennyt, että kirjakaupassa voi saada tippiä. Lauantaina olisi ystävän keikka Rokkibaarissa. En ole ollenkaan varma, miten sovitan avecittomuuden ja tipattoman yhteen. Ne ei oikein sovi yhteen - pitänee siirtyä kahteen.

Kylmällä tuntee paremmin ääriviivansa. Ilma on ohutta ja kovaa. Olen kaikkialta koko ajan myöhässä, mutta liikkeet tuntuu kiireestä huolimatta hitailta, jähmettyneiltä. Päivät Akassa kuluvat omalla painollaan ilman sen suurempia ponnisteluja. Sain lauantaiksi avecin. Asiat sujuu.